Kesätreenit, niistä joko tykkää tai ei tykkää. Tällä joukkueella taitaa olla vähän sellainen viha-rakkaus-suhde näitä kesätreenejä kohtaan. ” Mä tapan sut” , ”Sä oot hullu” , ”Mistä sä näitä treenejä oikein vedät”, ”Koht mä lyön sua” , ”Kyllä sulla ainakin mielikuvitusta on”, ” v****u”, saat****na”,” ei hel****tti” , ”Mä kuolen”, ”Oksettaa, mä en tiedä haluunks mä oksentaa” , ”Huippaa”, ”Mä en saa henkee”, ”Sattuu, sattuu, ihan oikeesti sattuu”, ”Polttaa niin vit***sti”, ”Mun jalat ei enää jaksa”, ” Eihän tän jälkeen enää tuu mitään, eihän” , ”siis eksä ymmärrä et me ei jakseta enää” , ”Tajuuks sä ettei meidän jalat jaksa”, ”Painu jonnekkin” jne.jne.jne. Kaikki nämä sanottu rakkaudella valmentajalle ja jokaisen kannustavan lauseen jälkeen tulee jotain vielä kannustavampaa, ”kyllä mä susta oikeesti tykkään”.
Ollaan tosiaan oltu koko kesä yhtä suurta perhettä. Olemme jakaneet ilot ja surut, tavanneet useamman kerran viikossa sekä ennen kaikkea koettu yhteinen treenauksen tuska. ”Mä meen kotiin, makaan sohvalla ja haudon jalkojani kylmäpussin kanssa koko illan”; lausahdus saa jatkoa kaverin sanoessa vieressä; ”Mä teen samoin”. Jos treeneissä antautuu ja keskittyy valittamaan, antavat joukkuekaverit heti takaisin ; ” Etteks te tajuu, ettei toi mitään auta…”. Energia kannattaa jatkossakin siis suunnata enemmän sinne tekemisen puolelle.
Tihi, Tivahi, Mahi, Tahi ja lopuksi löytyi vielä Pyhi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Treenien edetessä vertailemme kenellä tätä maagista nestettä esiintyy eniten ja ennen kaikkea missä paikassa. Joukkuehenki, se löytyy sieltä Kuuvuoren portailta ja Kerttulan metsästä, se löytyy siitä tekemisen meiningistä. Odotan jo innolla seuraavaa treeniämme, mitäköhän minä olenkaan seuraavaksi keksinyt…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti