Valmentajalta:

Lumihanki, jäätävä tuuli ulkona ja paukkupakkanen esiintyivät tämän päivän pelissämme jäätymisenä kentällä. Hyytävä aallokko keinutti vielä kahta yleispelaajaamme ja hakkurimme kärsi selvästi vielä ilmastonmuutoksesta. Liberomme uudet oranssina roihuavat pelisukat eivät nostattaneet lämpöä, ja valmentaja saikin katsoa kentän laidalta melko kohmeista toimintaa.

Ensimmäisessä erässä onnistuimme sekoittamaan pelipaikkamme. Taas. Jälleen kerran. Hakkuri ja passari olivat verkolla vierekkäin ja tämän seurauksena yleispelaajamme joutui keskipelaajan paikalle, ja hups yhtä äkkiä meillä olikin kaksi keskipelaajaa vierekkäin takakentällä. Mitä sitä turhaan helpoimman kautta lähtee pelaamaan, tytöt päättivät hieman laittaa jännitystä peliin. Ensimmäinen erä hoidettiin kuin hoidettiinkin kotiin, mutta lentopalloksi sitä ei voinut kutsua.

Toinen erä oli yhtä tuskaisaa puurtamista, peli ei auennut ja rentoutunut missään kohtaa. Erässä oli paljon syöttövirheitä, paljon lyöntivirheitä sekä pelaamista vastustajan tasolla. Peli oli sekavaa, huolimatonta ja päätöntä. Lähdimme pelaamaan pää kylmänä, tarkoituksena pelata omaa peliämme. Sitä tasoa emme tässä erässä saavuttaneet. Valmentaja näki pieniä valonpilkahduksia, kun treeneissä harjoiteltuja askelkuvioita yritettiin toteuttaa. Myös keskipelaajat käyttivät tilaa ympärillään laajemmin kuin aikaisemmin, ja näin ollen kehitystä joukkueen toiminnassa oli havaittavissa useista jäätymisistä huolimatta.

Kolmannessa erässä valmentajan pakkasenpuremat posket alkoivat punoittaa. Vastustaja sai surutta hyökätä takapelaajan kanssa verkolta useita kertoja ja Pakkasherra vain vihelteli pilliin normaaliin tapaan. Vaikka huudoista lähti melkoinen puhuri kohti pakkasherraa, ei jää hänen ympäriltä sulanut. Valmentajan katseesta vain jääpuikot sinkoilivat kohti pelaajia merkiksi turhautumisesta. Aikalisällä kysymys:” mitä paikkaa vastustajan libero pelaa?” Ja vastauksia:” vitosessa, kutosessa” , arvailuja kaikki ja vääriä vastauksia. Valmentaja vain mietti, että missä ihmeen huurussa te pelaajat oikein olette!! Kolmas erä siis vastustajalle.

Henkisen taistelun, liberomme vastaan vastustaja, voitti loppujen lopuksi liberomme täydellisellä nostolla passarille. Siitä seurasi täydellinen passi keskelle, josta taas tehtiin täydellinen lyönti keskelle kenttää neljännessä erässä. Ja voi sitä nautintoa, iloista ilmettä ja helpotusta.

Lentopalloa, se on sitä tytöt! Neljännessä erässä löytyi sitten se oma peli sieltä jostakin lumihangen keskeltä. Jostakin kinosten takaa löytyi se rentous suorituksiin niin, että yleispelaajakin sijoitti pallon ykkösnurkkaan valmentajan toiveesta ajatuksella ja taidolla, sekä kuittasi yhteispelin helpottuneella hymyllä. Takkuisen lyöntipelin jälkeen palloon tuli vauhtia ja välillä uskallettiin heittää peippiäkin vastustajan kenttään. Syötöt löysivät kohteensa ja erä vietiin näytöstyyliin. Ajatuksella ja lämmöllä lähdemme ensi viikon treeneihin harjoittelemaan jäätäviä neljännen erän kuvioita.

Kevätkauden toinen voitto!

Kevään pelien saldo näyttää hyvältä: kaksi ottelua, kaksi voittoa. Vaikka tämänpäiväinen ottelu Loimu 4 vastaan näytti ja tuntui hieman väkinäiseltä, voitto on aina voitto! Jotain meille on täytynyt tapahtua, sillä ensi kertaa aikoihin voitot alkavat olla tuttu juttu ;)

Valmentajalta: Veijo-treenien kautta kevätkauden avausvoittoon!

Talven kuumin veijo-asuste esittäytyi tyttöjen treeneissä tammikuun alussa. Mukavasti menneen syyskauden jälkeen haimme uutta virtaa pitkällä joulutauolla, sekä hieman hulluttelemalla vuoden ensimmäisissä treeneissä. Irtiotto lentopallosta kannatti, sillä avasimme kevätkauden voitolla. Hyvä tytöt ja Veijo (kuvassa oikealla).

Tammikuu oli jo ehtinyt pitkälle kun suuntasimme vieraspeliin Sauvoon, vastassa Littoisten Työväen Urheilijat. Neljäntoista tytön ryhmästä vain kymmenen pääsi pelipaikalle ja alkulämmittelyssä vielä yksi tipahti pois kokoonpanosta loukkaantumisen myötä. Valmentajan selkeää ennalta suunniteltua kuviota sotki tänään useampi takaisku, mutta lopputulos oli sitäkin maukkaampi.

Pelin alussa pukuhuoneessa oli kymmenen sinne tänne säntäilevää tyttöä, joiden saaminen hiljaiseksi ja paikallaan oleviksi kesti vain sellaisen viisitoista minuuttia. Uusi peliinvalmistautumistaktiikka puri tänään tuomalla sen viidennen erän kotiin, mutta paljon tapahtui matkalla viimeiseen palloon. Ensimmäinen erä oli helpohkon näköistä pelaamista, koneisto oli lämmennyt ja pitkät veijo-kalsarit oli heitetty nurkkaan. Tuntui mukavalta seurata koko kentän liikkumista, innokasta suorittamista ja sitä keskittymistä. Yhdessäkään aikaisemmassa pelissä ei keskittyminen ole ollut sitä luokkaa kuin se tänään oli meidän liberoillamme. Voi sitä iloa valmentajan sydämessä kun askeleita otettiin oikeaan suuntaan.

Toisessa erässä vastustaja pääsi ehkä vähän liian helpolla niskan päälle. Valmentaja kun ei ihan ollut tyytyväinen ensimmäisen erän kokoonpanoon, laittoi hän kaiken peliin ja otti sen yhden ainoan vaihtopelaajan kentälle. Mahtoiko se hyvä olo hiipiä puseroon kun ensimmäinen erä tuli niin helpolla. Valmentajan tunteet heittivät melkoista kuperkeikkaa kun normaalia totuttua vaihtoruljanssia ei voinutkaan toteuttaa.

Tytöt osoittivat tänään monipuolisuutensa. Keskipelaaja, joka ei koskaan ole harjoitellut hakkurin paikalla teki läpimurtonsa ja osoitti, että luottamus palkittiin. Yleispelaaja seikkaili keskipelaajan tontilla unohtaen välillä torjua, mutta mitä pienistä. Yhtä pelaajaa pyöritettiin keskipelaajan, yleispelaajan ja hakkurin paikalla. Jäi sellainen fiilis, että passari ja libero saivat hoitaa oman tonttinsa, muut tehkööt mitä haluavat. Kiertohyökkäykset, takametrit, siirtopassit, kaikki kuviot eivät olleet ihan täydellisiä, mutta loistavia. Harjoiteltu kutospaikan hyökkäyspassi oli sovitunlainen, mutta keskipelaajamme unohti välillä tehtävänsä. Kropan kääntäminen hyökkäyksessä onnistui sataprosenttisesti, sillä välillä 9x9 metriä ei riittänyt.

Erikoismaininnan tänään on kyllä ansainnut passarimme, joka syötti kylmän viileästi useita ässiä kenttään. Yhtä viileästi kuin lumihangesta tuodut juomapullomme, sijoitti passarimme kauniita sormilyöntejä vastustajan vitoskulmaan. Ai sitä nautintoa kentällä ja kentän laidalla.

Neljäs erä oli meille ratkaisun erä, sillä jos olisimme hävinneet sen, olisimme hävinneet koko ottelun. Mutta niin vain kävi, että vaikka liberomme loukkaantui eikä pystynyt jatkamaan peliä, ei joukkue lopettanut taisteluaan voitosta. Apuvalmentajan kysymys ”tahdotteko voittaa?” herätti joukkueen ja varsinkin Jamaikalla rusketuksen hankkineen yleispelaajan monipuolisiin hyökkäyssuorituksiin. Ja niin mentiin taas niin tuttuun viidenteen erään.

Viides erä, se oli meidän erä. Syötöt, hyökkäykset, nostot, passit, kaikki oli sitä mitä on harjoiteltu. Hyökkäyksissä löytyi rohkeus, nostoissa taas keskittyminen. Pelaajien kehittyminen yhdestä joukkueen jäsenestä joukkueeksi kantoi tänään voittoon.

Takaisin kentälle!

Joulutauko venähti kohdallani kuukauden pituseksi. Sillä välin joukkue treenasi ahkerasti hakien uutta näkökulmaa lentopalloon veijo-treeneillä.

Kyllä vain, tusinallinen tyttöjä kaivoi kamalimmat pitkät kalsarit kaapeistaan. Ehkä olisi pitänyt järjestää treeneihin avoimien ovien päivä, sillä näky oli varmasti vaikuttava. Blogiin on myöhemmin luvassa sensuroimatonta materiaalia illasta.

Sunnuntaina palaamme kisakentille kun vastaan tulee kevätkauden ensimmäisessä pelissä Littoisten Urheilijat. Perjantaina hiottiin hyökkäystaktiikkaa, jolla on tarkoitus sekoittaa vastustajan torjuntakuviot.

Välillä treenatessa tuntuu, että on todella vaikea oppia uutta tai muuttaa vanhaa tuttua tekniikkaa. Kolmentoista lentopallovuoden jälkeenkin huomaa kehitystä, mutta suuria muutoksia tulee harvemmin. Silloin kun onnistuminen kuitenkin tapahtuu ja oppii uutta, tunne on mahtava. Perjantai-illan treeneissä onnistuin ensimmäistä kertaa lyöntitekniikassa, jota Minna on yrittänyt uudelleen ja uudelleen harjoituttaa. Olin jo lähes luopunut toivosta.

Oppiminen tapahtui hetkessä. Hoksasin yhtä äkkiä miten lyönti onnistuu teoriassa ja mikä on tekniikassa tärkeintä. Sen jälkeen oli helppo yrittää laittaa homma käytäntöön ja pallo kenttään.

Toisaalta täytyy myöntää, että aina motivaatio oman tekniikan muuttamiseen ei ole tarpeeksi suuri. On liian helppo jatkaa tutulla tyylillä, kun pallon pelaaminen kuitenkin onnistuu hyvin. Joka kerta kannattaisi kuitenkin yrittää parantaa omaa peliä. Kun uusi oppi toimii pelissä ja tuo pisteen omille pelikavereille, muistaa lentopallon ihanuuden. Oma kehittyminen lisää halua jatkaa harrastusta kausi toisensa jälkeen.

Lentopallo ei välttämättä ole maailman mediaseksikkäin laji, mutta minkäs mahdat kun Perniön Urheilijat ei vuonna 1997 tarjonnut jääkiekkoa tai taitoluistelua. Onneksi mahtavat joukkuekaverit osaavat ottaa huumaa lajin kikoista, joista esimerkiksi katsomoon pakotettu poikaystävä ei välttämättä huomaa aina onnitella.