Treenasimme tänään Kerttulan metsässä hieman erilaisen kaavan mukaan. Aluksi kyllä otimme kalliosta mittaa muutamilla totisilla spurteilla, ja jätimme jäähyväiset tältä kesältä myös pururadan ylämäelle, jossa jossakin sen ylämäen lähistöllä sijaitsee hyttysten tukikohta. Tunnin aherruksen jälkeen suuntasimme reippaina tutulle juoksulenkillemme, jota emme tällä kertaa juosseet totuttuun tapaan. Juoksulenkin alussa sporttiset urheilijamme valitsivat itselleen sopivan kepin, liian limaista ei huolittu, paksukin oli huono, kepin pituudestakin oltiin melko tarkkoja.
Treenimme näytti hupaisalta, mutta onneksi suoritimme sen ”metsän siimeksessä”, jolloin suuremmalta häpeältä vältyttiin. Yksi koiranulkoiluttaja uskaltautui lähelle, mutta päätti sitten kauempaa touhuamme katseltuaan vaihtaa suuntaa. Tähän joukkueen nuorimmainen tokaisi; ”ihmekös tuo kun kuljemme täällä kepit ojossa”.
Joukkueen libero näytti miten taipuisat nivelet taiteilivat sujuvasti kepin etu- ja takapuolelle, osa käytti notkeutta avukseen ylittäessään keppiä, toiset taas kiittelivät kerrankin lyhyitä jalkojaan. Jossakin vaiheessa treenejä liian pitkä keppi alkoi väsyttämään käsiä ja keppi vaihdettiin lyhyempään. Treenien edetessä paksu keppi taas menetti notkeutensa. Joku päätti treenien aikana vähän lyhentää keppiään ja jossakin vaiheessa treenien loppua sillä kepillä sitten jo ratsastettiinkin. Neuvojakin treenaajamme antoivat toinen toisilleen, tässä yksi niistä; ” mä en ainakaan uskalla enää avata suutani!”
Treeni otti ilmeisen kovin selän päälle, sillä yksi jo kiitteli tulevasta sairaslomastaan. Lonkankoukistajat huusivat hoosiannaa, mutta silti kallioista jyrkkää mäkeä oli jonkun mielestä helpompi edetä kepin kanssa kuin tasaista maastoa.
Kun treenit olivat lopuillaan ja sporttiset urheilijamme väsyneitä piti valmentajan vielä kannustaa ;” ei se ole kepin vika jos lopussa ei enää nouse”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti