Samalla kun kevätauringon paiste tunki sisään kauppaoppilaitoksen risaisten verhojen repeytymistä, lämmitteli salissa parisenkymmentä Loimu Junioria, Loimu Juniorit 4 vastaan Loimu Juniorit 3. Silmänkantamattomiin oranssia ja mustaa, joukossa ”pieni” pilkahdus punaista. Olimme vierasjoukkueena omassa kotisalissamme, siinä oli valmentajan mukava vain istuskella ja tuumailla tulevaa peliä.
Päivän pelissä oli panoksena paljon. Joukkueessa on monipuolisia pelaajia, joiden kehittymistä on ollut ilo seurata. Eilisen pelin lopputuloksen jälkeen valmentaja ei aio yksinkertaistaa treenejään eikä suoristaa ajatuksiaan. Työ on tuottanut tulosta. Tänään annoimme joukkueelle taas mahdollisuuden kasvaa. Kasvu ei tapahdu hetkessä, se vie aikaa. Jokainen uusi asia vaatii totuttelua, mutta myös hyväksyntää. Ja pikku hiljaa tekemällä syntyy tulosta.
Keskipelaajamme tutustui hakkurin paikkaan. Tämä näkyi pelissämme pienoisena hapuiluna, koska ”uusi” pelaaja oli joukossa. Emme ihan pystyneet luottamaan, että homma hoituu, ja näin ollen muutama pelaaja lähti pelaamaan toisten tontilla. Luottamus puuttui, koska totuttua muutettiin. Mutta muutoksia ei saada aikaan jos mitään muutoksia ei tehdä. Jokaiselle pelaajalle tulee aika, kun valmentaja katsoo että nyt on mentävä eteenpäin uudelle alueelle, ja silloin jos koskaan toivoo tukea joukkuetovereiltaan, ja se tuki on tehtävä ajattelun tasolla.
Kehittymistä on tapahtunut myös valmennusrintamalla. Naisvalmentajana olen aina kokenut, että miehet pitävät itseään jotenkin vain niin parempina. Olen matkani varrella saanut kuulla miesvalmentajilta kommentteja, joissa tuodaan selkeästi esille joukkueeni heikkous. Olen useista vähättelyistä huolimatta jatkanut matkaani tyttöjen kanssa eteenpäin. Ja tänään, eilisen pelin jälkeen, voin sanoa että henkisen pelin voittaja olen minä, naisvalmentaja.
Auringon säteiden pilkahduksista se alkoi heti ensimmäisestä tuomarin vihellyksestä ja jatkui aina pelin loppuun asti. Se muutti vain muotoaan, levitteli lonkeroitaan ja lopulta loppui meidän kolme nolla voittoon. Vastustajan kanssa lähdimme liikkeelle samalla taktiikalla, syötöt liberolle. Onneksi tämä oli jo tiedossa ja ensimmäistä kauttaan liberona pelaava juniorimme sai luottavaisin mielin aloittaa pelin. Tämä jos joku on kokemuksen kartuttamisen ja henkisen ylivoiman opettavaisin osio. Toinen liberomme, joka ensimmäisessä erässä antoi vain taustatukea, pääsi toisessa erässä näyttämään loistavaa puolustuspallo-osaamistaan.
Apuvalmentajan sanat; ” maasta se pienikin ponnistaa” kuvastaa joukkueemme kasvua, pelaajien ja valmentajan yhteistä osaamista. On oikeasti aihetta juhlaan, kun joukkueemme lyhin hyökkääjä lyö palloa vastustajan torjunnan yli. Pallosta jää jälki vastustajan kenttään kun tornadotykki pääsee tykittämään laidasta palloa. Passarikaksikkomme pyörittää peliä kilpaa auringon säteiden kanssa niin kenellekään ei jää epäselväksi, kuka johtaa orkesteria. Joukkueen vasurillemme annamme anteeksi peippipelin unohduksen, kun hyökkäykset tipahtelevat alle kolmen metrin viivan vastustajan puolelle. Tuulahdus Rovaniemeltä levittää arktista ilmastoa jäädyttäen vastustajan pelaajat loistavilla hyökkäyksillään, siinä ei lyöntikättä paljon palella. Voidaan puhua jo taidosta eikä tuurista kun hakkurimme tiputtelee palloja vastustajan kenttään verkkonauhan kautta tuplasti peräkkäin. Keskitorjujamme torjunnat viilensivät hyytävällä varmuudellaan koko aurinkoisen liikuntasalin ja hänen syötöistään syntynyt tuulenpuuska heilautteli apuvalmentajan hiuksia.
Valmentaja mutustelee jo mielessään; ” kahdeksan peliä, joista seitsemän voittoa, miettikää tytöt, miettikää.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti