Tammikuu oli jo ehtinyt pitkälle kun suuntasimme vieraspeliin Sauvoon, vastassa Littoisten Työväen Urheilijat. Neljäntoista tytön ryhmästä vain kymmenen pääsi pelipaikalle ja alkulämmittelyssä vielä yksi tipahti pois kokoonpanosta loukkaantumisen myötä. Valmentajan selkeää ennalta suunniteltua kuviota sotki tänään useampi takaisku, mutta lopputulos oli sitäkin maukkaampi.
Pelin alussa pukuhuoneessa oli kymmenen sinne tänne säntäilevää tyttöä, joiden saaminen hiljaiseksi ja paikallaan oleviksi kesti vain sellaisen viisitoista minuuttia. Uusi peliinvalmistautumistaktiikka puri tänään tuomalla sen viidennen erän kotiin, mutta paljon tapahtui matkalla viimeiseen palloon. Ensimmäinen erä oli helpohkon näköistä pelaamista, koneisto oli lämmennyt ja pitkät veijo-kalsarit oli heitetty nurkkaan. Tuntui mukavalta seurata koko kentän liikkumista, innokasta suorittamista ja sitä keskittymistä. Yhdessäkään aikaisemmassa pelissä ei keskittyminen ole ollut sitä luokkaa kuin se tänään oli meidän liberoillamme. Voi sitä iloa valmentajan sydämessä kun askeleita otettiin oikeaan suuntaan.
Toisessa erässä vastustaja pääsi ehkä vähän liian helpolla niskan päälle. Valmentaja kun ei ihan ollut tyytyväinen ensimmäisen erän kokoonpanoon, laittoi hän kaiken peliin ja otti sen yhden ainoan vaihtopelaajan kentälle. Mahtoiko se hyvä olo hiipiä puseroon kun ensimmäinen erä tuli niin helpolla. Valmentajan tunteet heittivät melkoista kuperkeikkaa kun normaalia totuttua vaihtoruljanssia ei voinutkaan toteuttaa.
Tytöt osoittivat tänään monipuolisuutensa. Keskipelaaja, joka ei koskaan ole harjoitellut hakkurin paikalla teki läpimurtonsa ja osoitti, että luottamus palkittiin. Yleispelaaja seikkaili keskipelaajan tontilla unohtaen välillä torjua, mutta mitä pienistä. Yhtä pelaajaa pyöritettiin keskipelaajan, yleispelaajan ja hakkurin paikalla. Jäi sellainen fiilis, että passari ja libero saivat hoitaa oman tonttinsa, muut tehkööt mitä haluavat. Kiertohyökkäykset, takametrit, siirtopassit, kaikki kuviot eivät olleet ihan täydellisiä, mutta loistavia. Harjoiteltu kutospaikan hyökkäyspassi oli sovitunlainen, mutta keskipelaajamme unohti välillä tehtävänsä. Kropan kääntäminen hyökkäyksessä onnistui sataprosenttisesti, sillä välillä 9x9 metriä ei riittänyt.
Erikoismaininnan tänään on kyllä ansainnut passarimme, joka syötti kylmän viileästi useita ässiä kenttään. Yhtä viileästi kuin lumihangesta tuodut juomapullomme, sijoitti passarimme kauniita sormilyöntejä vastustajan vitoskulmaan. Ai sitä nautintoa kentällä ja kentän laidalla.
Neljäs erä oli meille ratkaisun erä, sillä jos olisimme hävinneet sen, olisimme hävinneet koko ottelun. Mutta niin vain kävi, että vaikka liberomme loukkaantui eikä pystynyt jatkamaan peliä, ei joukkue lopettanut taisteluaan voitosta. Apuvalmentajan kysymys ”tahdotteko voittaa?” herätti joukkueen ja varsinkin Jamaikalla rusketuksen hankkineen yleispelaajan monipuolisiin hyökkäyssuorituksiin. Ja niin mentiin taas niin tuttuun viidenteen erään.
Viides erä, se oli meidän erä. Syötöt, hyökkäykset, nostot, passit, kaikki oli sitä mitä on harjoiteltu. Hyökkäyksissä löytyi rohkeus, nostoissa taas keskittyminen. Pelaajien kehittyminen yhdestä joukkueen jäsenestä joukkueeksi kantoi tänään voittoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti